Koulu loppui tiistaina jo 12 jälkeen joten päätimme lähteä Ramin kanssa käymään vanhalla yläasteellamme. Bussissa istuessa tuli jo sellainen jännä fiilis kun kaikki tuntui jotenkin niin tutulta. Kaikki maisemat, joita ennen tuli katsottua joka aamu. Koulun mäkeä ylös kävellessä tuntui siltä kuin olisi palannut takaisin kotiin. Ylämäki oli aivan yhtä rankka ja jalkoja hapotti samalla tavalla kuin ennenkin ja vanha tuttu koulurakennus seisoi yhä entisellä paikallaan. Kotiinpaluulta se tuntui siinäkin mielessä, että siellä kun olin viettänyt kolme elämäni parasta vuotta, mieleen alkoi tulvia muistoja koulun joka kolkasta.
Koulussa ei ollut sisällä muuttunut mikään ja opettajissakin oli tapahtunut vain pari muutosta. Suuntasimme ensimmäisenä kanslian luukulle ja siellä oli kanslisti ja entinen opomme jotka olivat iloisesti yllättyneitä. :D Pääsimme käymään opettajanhuoneessa (en ollut ikinä käynyt siellä) ja monet opettajat tulivat kyselemään, miten menee ja muuta vastaavaa. Koska kello oli jo kaksi, osa oppilaista ja opettajistakin oli jo lähtenyt, mutta kävimme silti kiertämässä kaikki luokat läpi ja kurkkimassa ovista. Yksi opettaja jopa jätti oppilaat keskenään katsomaan videota ja tuli käytävään juttelemaan meidän kanssa. Ja kotitalouden opettajaltamme saimme mehua ja kasiluokkalaisten tekemää kääretorttua. :)
Siinä muistellessani tuli ihan oikeasti ikävä taas yläasteelle. Kaikki ne opettajat ja kaverit joista joitain en ole koulujen loppumisen jälkeen nähnyt kertaakaan. Yläasteella sai olla vielä vähän sellainen lapsi, eikä kaikkea tarvinnut ottaa niin tosissaan. Kavereita oli aina iso porukka ja meillä oli hyvä yhteishenki eikä kukaan kantanut huolta huomisesta. Lukiossa täytyy alkaa jo itse ottaa vastuuta opinnoista. Luokka vaihtuu, kaverit vaihtuvat ja joka tunnilla on aina eri naamat, joten kaikkiin et ehdi tutustua kunnolla.
Ei varmaan ole normaalia olla ikäkriisiä 17 vuotiaana, mutta minulla se silti on. Tässä vaiheessa pitäisi jo tietää, mitä aineita aikoo kirjoittaa kahden vuoden päästä, silmälläpitäen jatko-opintoja ja tulevaisuuden suunnitelmia. Niinkuin vuosi sitten ei olisi ollut jo tarpeeksi vaikeaa päättää sitä meneekö lukioon vai amikseen ja sitten vielä lukioiden väliltä päättää se itselle paras. Nyt pitäisi jo tietää mitä aikoo tehdä isona. Itselläni ei ole vielä mitään hajua. Olen kuitenkin vielä vasta lapsi. Mutta vuoden päästä jo aikuinen. Kieltämättä aika pelottavaa. Onhan se hieno juttu kun saa vapautta ja pääsee baariin eikä tarvitse olla enää riippuvainen vanhemmista, mutta se kaikki vastuu ja muu hirvittää. Pari vuotta sitten sai vielä olla villi ja vapaa eikä tarvinnut sen kummemmin miettiä tulevaisuutta. Haluaisin vieläki takaisin niihin aikoihin ja elää päivän kerrallaan.
Ei turhaan sanota, että elämänkoulu on se paras koulu. Koulu opettaa meille vain teoriaa. Oikeassa elämässä oppii vain kokemusten kautta. Virheitä ja epäonnistumisia tulee väkisin, mutta niistä oppii ja tulee viisaammaksi ja vahvemmaksi. Sitä kautta voi saavuttaa myös niitä tavoitteita ja onnistua niissä. Joskus sitä huomaa, ettei se ollutkaan sitä mitä todella tahtoi. On sallittua muuttaa mieltään ja vaihtaa suuntaa. Itsekin luulin pitkään, että haluan kosmetologiksi, mutta tajusin jokin aika sitten ettei se olekaan minun juttuni. Nyt en taaskaan tiedä miksi haluan isona mutta toivottavasti se selviää ajan myötä. :) Otan päivän kerrallaan ja elän jokaisen päivän kuin se olisi viimeinen. Peace!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti